Askartelijan loputon tuska tilasta

Askartelijalla on oltava paperia, kaikkia värejä, kokoja, paksuuksia, tekstuureja. On oltava nauhoja, nappeja, juttuja ja koristeita, peilejä, magneetteja, rautalankaa, taivuttimia, leikkureita, työkaluja, siveltimiä, kyniä, ... Tässä jokunen niistä kaikista asioista, joita löytyy ihan keneltä tahansa, joka haluaa tehdä jotakin.

Sitten päästään siihen tavarakaaokseen, mitä askartelijan kaappi tulee sisältämään. Napit ja nupit ja kiekurat ja kuhmurat on samassa astiassa joka on täynnä pieniä astioita joissa on tavaroita. On koreja ja laatikoita ja juttuja ja lokeroita, mutta ei mitään joka oikeasti näyttäisi kivalta ja toimisi kun puhutaan itse tekijän tarpeista.

Miksi tässä maassa ei myydä lokerikkoja askartelijoille!

Miksi tässä maassa löytyy vain mekaanikkoja, rakentajia ja kirjanpitäjiä?

MISSÄ ovat paperisäilytyslokerot puhtaasti harrastuskäyttöä ajatellen, pikkulokerikot joita voi istuttaa kirjahyllyihin ja myydä eri koossa eri hyllyihin, missä on edes ammatilliseen käyttöön toimittavien verkkokaupat?

Haluaisin jotain tällaista:

Kuitenkin todellisuus on että mitään Scrapboxin tuotteita ei Eurooppaan tuoda ellei ole ökyrikas tai mielentilatutkimuksen tarpeessa. En myöskään tarvitse ihan mitä tahansa koska minulla on jo hyllykkö, jota en vain vielä ole pystynyt hyödyntämään.

Minun todellisuuteni on hieman.. Hajanaisempi.

Olen tehnyt parhaani mitä materiaalien jaotteluun tulee ja olen kantanut kaappikaupalla muovilaatikoita kotiin, silti mikään ei tunnu oikein tepsivän. Loppujen lopuksi välineet ovat siellä täällä ja tuolla ja sillä tavalla ja tällä tavalla eikä mistään oikein saa otetta.

Olenkin taas tänään viettänyt yhden kokonaisen päivän netissä etsimässä lokerikkoja, joita voisin edes kaukaisesti hyödyntää tässä tehtävässä.

Vaan ei. 

Päätin että nyt riitti. Minä sitten askartelen sellaisen kraftauslaatikoston itselleni ja teen siitä vielä jonkin blogisarjan, että netissä on edes hiukan sellaisia lokerikkoja joita askartelijat kaipaa. 

Schrödingerin rintasyöpä

Vasemman rintani kyljessä, alla ja keskellä tuntuu kipeä kohta. Se kohta säteilee kirvelynä eri suuntiin ja jopa kainaloon. Kävin tänään rintasyöpäseulonnassa mammografian ja ultraäänen muodossa.

Olen miettinyt sitä mahdollisuutta, että minulla on rintasyöpä. Olen miettinyt sitä mahdollisuutta, että käyn hoidoissa. Että ajan pääni kaljuksi, että rintani poistetaan. Että kuolen.

Olen miettinyt sitä mahdollisuutta, että minulla ei ole rintasyöpää. Että kipu johtuu jostain muusta. Että kipu lisääntyy edelleen enkä saa tietää mikä se on. Että se on jotain muuta. Että minussa ei ole mitään vikaa.

Ehkä kipu onkin vain menopaussioireilua. Kolmekymppisenä?

Olen niin pitkään ajatellut, että elämäni on pitkä ja raskas enkä sitä jaksa kantaa, että kuolen nelikymppisenä syöpään. Nyt toisaalta se näyttää todennäköisemmältä kuin koskaan ja lapsuudesta kumpuava uskoni laitetaan koetukselle.

Toisin kuin ennen, en ole valmis kuolemaan. En ole valmis, vaikka toisaalta ajatus houkuttelee. Että se jatkuva jaksaminen ja raskaiden askelten otto lakkaisi. Että saisi vain istahtaa paikalleen ja jäädä siihen.

Jos rinta pitää poistaa, poistan sen surematta. Jos pää pitää ajaa, ajan sen surematta. Jos elämä täytyy uudistaa, uudistan sen sillä en ole kulkenut matkaani vain luovuttaakseni nyt.

Jos kuolen, kuolen surematta sillä olen kaiken tähän asti tehnyt kulkeakseni eteenpäin. Olen tehnyt asioita vaikeudesta huolimatta, seissyt tuulessakin pää pystyssä ja uskaltanut enemmän kuin olisin voinut uskoa.

Jos kuolen, toivon että muut ymmärtävät tämän ja iloitsevat kanssani eletyn elämän sisällöstä.

Kiellän teitä elämästä menneissä ja tulevissa, menneet on menneet ja tulevan määrittää tämä hetki. Tämä hetki on se, jossa elämä tapahtuu ja jos sitä ei ole, ei ole myöskään huomista.

Ota askel nyt.


P.S.
Tulosten perusteella minulla ei ole rintasyöpää.

Valopartikkeleita ja piparkakkuja

Kun luet tätä tekstiä, on sinun hyvä ymmärtää, että tekstissä viittaukset minään, olemukseen, olemiseen ja kuolemaan ovat filosofisia ja psykofyysisiä eli henkisen minän ja henkisen elämän tai kuoleman kokemuksia. Kirjoittaja on onnellinen ihminen, joka käsittelee nuoruutensa masennusta, dissosiaatio- (ajatusten, tunteiden, tekojen ym. erillisyys) ja depersonalisaatiohäiriötä (tila, jossa henkilön käsitys oman itsen ja ympäristön olemassaolosta hämärtyy) tekstin keinoin. 



Tänään annoin ystävilleni joululahjat perinteisen päivällisen merkeissä. Istuimme yhdessä, söimme yhdessä ja tarinoimme kuten aina, kuten olemme tehneet jo yli kymmenen vuoden ajan. En suoranaisesti muista miksi tämä perinne otettiin käyttöön mutta uskoisin sen liittyvän keskusteluun siitä miten muilla paikkakunnilla ja kaupunginosissa asuminen oli vetänyt meitä erilleen. Ehkä päätimme vetää toisiamme takaisin yhteen.

Ajan mittaan naurunremakkaan päättyneet kosteat aterioinnit ja koskettavat tupakan mittaiset intiimikeskustelut ovat vaihtuneet rauhallisiin keskusteluihin hyvän ruoan äärellä, jäähdytettyyn viiniin ja hulppeisiin jälkiruokiin. Joinakin vuosina ravintolat ovat liian meluisia keskustelulle ja toisina vuosina tuntuu kuin oltaisi taas kaksikymppisiä. Kukaan ei enää oikeastaan polta, humala jää toiseen iltaan ja aikaisen aamun velvollisuudet kutsuvat seuraavana aamuna. Vähitellen en enää tunnista niitä ihmisiä joista muut puhuvat ja omaan rauhaan vetäytyneenä ihmisenä olen se tunnettu tuntematon, ihminen joka on läsnä mutta joka ei ole enää samalla tavalla osa ryhmää.

Viime vuosina olen kokenut lahjojen hankinnan hankalaksi tehtäväksi. En enää tiedä ystävieni mieltymyksiä, ajatuksia tai kokemuksia samalla tavalla. En puhu samoista asioista niinkään, olen liikahtanut merkittävällä tavalla sivuun enkä ihan osaa suhteuttaa sitä missä olen joten keskustelut jäävät hyvin pinnallisiksi. Nautin aina olostani, mutta lahjoista itsestään olen kokenut syyllisyyttä. Ne ovat olleet keskeneräisiä. Välttäviä. Kysymysmerkkejä.

Tänä vuonna pystyin parempaan. Annoin jokaiselle tunteen.

Annoin ankkurilleni kimaltavan rasian komeilla nyöreillä sidottuna, joka muistutti minua jotenkin kuoriaisesta. Sellaisesta komeasta, kovakuorisesta ja vahvasta olennosta, joka kulkee vapaasti ja kenenkään estämättä vaikeassakin maastossa. Hänelle halusin antaa valoa hämärään, lämpöä kylmään, rakkautta ja tukea. Sillä aina en ole läsnä, itse asiassa minun erakkoluonteellani tuskin olen koskaan läsnä, mutta silti en ole etäällä. En unohda. Sydämeni ei lakkaa lyömästä hänen rinnallaan. Sen minä halusin hänelle antaa. Positiivisen varauksen.

Sitten opettajalleni, hänelle minä annoin toisen rasian täynnä rakkautta ja voimaa. Valonsäkeitä, väriä ja kauneutta. Maailma ei ole aina lempeä, eikä mutkaton, mutta tahdoin ojentaa hänelle jotain, joka säteilisi hänen valossaan. Jotain sellaista valtavaa mutta yksinkertaisen kaunista kuten esimerkiksi lumisade tai kesäinen sadekuuro on. Se halaa, mutta ei peitä alleen.

Ryhmämme etsijälle, sille joka kulkee ja löytää, tietää ja kokee, annoin jotain joka lämmittää ja hellii. Jotain sellaista, joka pitää hänestä huolta kun hän kulkee tietään. Hyvä ihminen ei koskaan ole yksin eikä kadut ole koskaan pimeitä sellaiselle jolla on ystäviä, mutta toisinaan maailmassa puhaltaa viileä viima jota vastaan voi suojautua. Halusin antaa rohkealle ystävälleni lämpöä, pehmeyttä ja suojaa niillä teillä joilla hän kulkee.

Ja viimeiseksi, inspiraatiolleni halusin antaa kiitoksena jotain sellaista, jossa hän on ollut minun tukenani. Jotain johon hän on uskonut niin kovasti että se on saanut minut uskomaan itseeni ja omiin kykyihini, juurruttaen minua maahan varttani vahvistaen. Jotain sellaista, joka on ollut tuloillaan jo pitkään mutta ei ole vielä ollut valmis syntymään uudelleen ja joka on kasvanut itseään suuremmaksi. Se on luotu pelkästään häntä varten, jotta se johdattaisi häntä yhtä paljon kuin hänen uskonsa on johdattanut minua.

Tänään annoin ystävilleni joululahjat ja se tuntui kuin olisin sanonut hyvästit. Se on kummallinen tunne koska en ole menossa mihinkään, mutta itse asiassa, se on tosi. Minä teen kuolemaa. Mikä taas on täysin absurdia siksi, että koko ikäni, koko nuoruuteni olen joko pelännyt tai odottanut kuolemaa. Olen pelännyt sitä niin että tuskin olen kyennyt hengittämään, sitten taas toisaalta olen halunnut lakata hengittämästä koska eläminen sattuu liikaa. Olen kiertänyt kehää kuoleman ympärillä ja vakuuttanut itseäni siitä, että sen kiertäminen ja väistäminen on oikea suunta.

Itse asiassa olen ollut väärässä sillä tänään tunnen kuolevani. Minä kuolen ja kaiken sen alta nousee joku muu. Joku vahva ja eheä ihminen. Minun piikkilankaan kiedottu, laihaksi näännytetty, pimeässä pidetty värisevä ontto kuoriminäni kuolee, se onneton ja olematon jokin vetää viimeisiä henkäyksiään ja yrittää kynsillään kaivautua eteenpäin, vaikka mitään suuntaa ei ole. Ei ole pakotietä. Ei ole pimeää, vain valoa, ilmaa ja vapautta. Kun se on kuollut, minä olen joku muu.

Tänään katsoin itseäni peilistä enkä enää tunnistanut sitä peilikuvaa, joka aikaisemmin katsoi takaisin. Peilistä minua katsoi kaunis, onnellinen ihminen, joka tuntui tutummalta kuin se, joka on nyt kadonnut.

Jää siis hyvästi, minä olen nyt tullut vihdoin kotiin.